Hei Sinulle ’’aikuinen kiltti tyttö’’

Olen tässä miettinyt , välillä kovastikin, millaisen ’muotokuvan’ piirtäisin kiltistä aikuisesta tytöstä. Ja kyllä siitä tulee aikamoinen laajakaista. Pakko on turvautua vain omaan kokemukseeni, siihen mikä minua on potuttanut ja potuttaa joskus vieläkin omassa kiltteydessäni, ja lähteä rämpimään siitä käsin, ja toivoa, että löydät jotakin yhteistä kanssani.

Ensinnäkin, kulutammeko aikaamme siihen, ennen ja jälkeenpäin, pitääkö joku kohtaamamme ihminen meistä vai ei? Mietimmekö miten meidän tulisi käyttäytyä, puhua, toimia, ajatella, kammata hiuksemme, että meistä tykättäisiin. Vertailemmeko kiinnitetäänkö meihin huomiota vai saako huomion joku toinen? Tai onko älyllinen sapelin kalistelu pärjäämisemme väline? Kiltteys ei ole muodikasta nykyaikana, joten kiltin tytön naamio voi olla peräti sotaisaa hanskanheittoa tai sapelin kalistelua.

Yhdestä asiasta olen varma, että omalla tahdonvoimallaan ei kukaan pysty kiltteyttään nujertamaan, eikä myöskään onnistuneesti naamioimaan sitä, koska jää aina naamionsa vangiksi. Jotain kuitenkin pitäisi tehdä. Tai jotain pitäisi tapahtua. Valinta on meidän. Onko se jotakin ylikiltteyden ja sotaisan naamion väliltä. Tai onko jotakin muuta tarjolla. Ja pystyykö siitä turvallisesti yksin suoriutumaan. Asennemuutos on äärimmäisen tuskallista. Ilman mentoria en ryhtyisi hommaan. ’’Helpompaa’’ on hyväksyä itsensä juuri sellaisena kuin on ja arvostaa itseään, olla armollinen. Kyllä, kyllä asennemuutoksesta siinäkin on kyse. Mutta tämä muutos on luonnollinen. Koukkuna tai ansana väijyy vain kiltteyden häpeä. Siitä ylitse pääsemisen kynnys ei tunnu korkealta, kun ylitys tapahtuu ymmärtävän ihmisen kanssa. Ja aina taitaa kyse olla omasta päätöksestä ja päättäväisyydestä, viimekädessä.

Onko niin, että me kiltit tytöt annetaan voimamme, energiamme toisten käyttöön. Kun on kyse rakkaista, läheisistä ihmisistä voimistammeko heitä jatkuvalla auttamisen halullamme. Haluamme tehdä kaiken heidän puolestaan, siksikö, että olemme heistä niin äärimmäisen riippuvaisia. Pelkäämmekö myös jätetyksi tulemista? Ja voikin olla, että pelko ei ole ollut aina ihan turhaa. Olemme onnekkaita, jos partnerimme on myös läheisriippuvainen. On löytynyt ’se oikea’ kuin kaksi toisiinsa painautuvaa simpukan kuorta.

Toivon, että löydät itsesi tästä kuvauksestani ja kiinnostut kirjoittamaan omasta kokemuksestasi. Miten pärjäät ’kilttinä aikuisena tyttönä’, perheessä, avioliitossa, sinkkuna, vanhuksena, isovanhempana.

Itse olen vasta hiljattain paneutunut ylikiltteyten. Tulee mieleeni eräs kokemus nuoruudestani, se teki kovasti kipeää silloin.

Kävin koulua kaupungissa, kotini oli maalla. Asuin äitini siskon taloudessa. Minua vertailtiin usein vuotta vanhempaan serkkuuni, ja aina jäin häviölle. Mutta sitten, yhdessä asiassa päihitin hänet. Mummoni kertoi tädin sanoneen, että syön enemmän kuin hänen poikansa. Sittenkin olin jossakin häntä parempi…. räjähdin nauramaan vuosikymmeniä myöhemmin, itseasiassa aivan hiljattain. Tervehtymisen merkki.

Hei, tavataan tässä blogissa, toivon sitä todella.

t. Pirkko