Muistojeni valossa: Niin paljon tukea ja rohkaisua kaipaavana, niin paljon ystävällisyyttä ja huomiota odottavana.

Missä elämäni vaiheessa olin menettänyt kyvyn puolustaa itseäni arvokkaasti? Milloin olin kadottanut hyvän itsetuntoni ja sen myötä rehellisyyden. Tuntuu, että siitä on kauan. Kamala epäilys hiipi usein mieleni pinnalle, olinko syntynyt sellaisena? Järkytyin, koko sisikuntani ja sieluni alkoivat huutaa: Nyt riittää! Auttakaa minua. En jaksa yksin enää. Jotain on tapahduttava.

Matkan varrelta eräs hyvin herättävä kokemus:

Olin matkustanut Intiaan tutustuakseni erääseen henkiseen yhteisöön, ja elämäntapaan siellä. Nainen, joka oli useiden viikkojen ajan huonekaverini oli suorasanainen ja avoin hollantilainen. Muistan usein, vuosien jälkeen hänen sanansa minulle: ’’Pirkko, miksi et sano mitään suoraan. Kiertelet ja kaartelet, ei sinusta saa selvää mitä haluat tai mikä on mielipiteesi. On todella kiusallista, kun täytyy arvailla.’’

Miten olisin voinut sanoa mitään suoraan, avoimesti ja rehellisesti. Olin siinä vaiheessa kadottanut yhteyden tunteisiini, kun oli pelännyt ilmaista niitä. Olin alkanut arvailla mitä toiset halusivat minun tuntevan. Olin loukussa, pelkäsin loukata ja tulla loukatuksi.

Kuvittelin tuossa henkisyyden ashramissa tulevani hyväksytyksi, ja arvostetuksi, jopa rakastetuksi, kun olisin henkinen, edes näyttämällä olevani. Ahmin henkistä kirjallisuutta saadakseni tietoa ja muuttuakseni sellaiseksi, jollaisena kuvittelin saavani sitä mitä niin kipeästi kaipasin, rakkautta, hyväksyntää ja arvostusta. Luulin sen saavani muuttumalla sellaiseksi mitä muut halusivat minun olevan, tai kuvittelin heidän haluavan. Olin kiltti tyttö ja sairaalloisen tarvitseva, tiedostamatta kuitenkaan omaa tilaani. Ja minusta tulikin vihainen ja vihaisempi.

Mietin olemmeko me suomalaiset kilttien kansakunta? Kokemani mukaan me ainakin valitamme ja purnaamme. Olisiko kiltteydellä ja tottelevaisuudella jotakin tekemistä sen kanssa? Pelkäämmekö olla avoimia ja suorapuheisia. Pelkäämmekö, että loukkaamme ja tulemme loukatuksi?

Olen alkanut käsittää itseäni aikuisen kiltin tytön syndrooman kautta. Käsittämisestä seuraa itsensä hyväksyminen, hyväksymisestä toipuminen.

’’Kiltteys on yksi tapa yrittää selviytyä’’ s.60 ’’Kiltteydestä kipeät’’ – Anna-Liisa Valtavaara.

t. Pirkko

Olen tässä miettinyt , välillä kovastikin, millaisen ’muotokuvan’ piirtäisin kiltistä aikuisesta tytöstä. Ja kyllä siitä tulee aikamoinen laajakaista. Pakko on turvautua vain omaan kokemukseeni, siihen mikä minua on potuttanut ja potuttaa joskus vieläkin omassa kiltteydessäni, ja lähteä rämpimään siitä käsin, ja toivoa, että löydät jotakin yhteistä kanssani.

Ensinnäkin, kulutammeko aikaamme siihen, ennen ja jälkeenpäin, pitääkö joku kohtaamamme ihminen meistä vai ei? Mietimmekö miten meidän tulisi käyttäytyä, puhua, toimia, ajatella, kammata hiuksemme, että meistä tykättäisiin. Vertailemmeko kiinnitetäänkö meihin huomiota vai saako huomion joku toinen? Tai onko älyllinen sapelin kalistelu pärjäämisemme väline? Kiltteys ei ole muodikasta nykyaikana, joten kiltin tytön naamio voi olla peräti sotaisaa hanskanheittoa tai sapelin kalistelua.

Yhdestä asiasta olen varma, että omalla tahdonvoimallaan ei kukaan pysty kiltteyttään nujertamaan, eikä myöskään onnistuneesti naamioimaan sitä, koska jää aina naamionsa vangiksi. Jotain kuitenkin pitäisi tehdä. Tai jotain pitäisi tapahtua. Valinta on meidän. Onko se jotakin ylikiltteyden ja sotaisan naamion väliltä. Tai onko jotakin muuta tarjolla. Ja pystyykö siitä turvallisesti yksin suoriutumaan. Asennemuutos on äärimmäisen tuskallista. Ilman mentoria en ryhtyisi hommaan. ’’Helpompaa’’ on hyväksyä itsensä juuri sellaisena kuin on ja arvostaa itseään, olla armollinen. Kyllä, kyllä asennemuutoksesta siinäkin on kyse. Mutta tämä muutos on luonnollinen. Koukkuna tai ansana väijyy vain kiltteyden häpeä. Siitä ylitse pääsemisen kynnys ei tunnu korkealta, kun ylitys tapahtuu ymmärtävän ihmisen kanssa. Ja aina taitaa kyse olla omasta päätöksestä ja päättäväisyydestä, viimekädessä.

Onko niin, että me kiltit tytöt annetaan voimamme, energiamme toisten käyttöön. Kun on kyse rakkaista, läheisistä ihmisistä voimistammeko heitä jatkuvalla auttamisen halullamme. Haluamme tehdä kaiken heidän puolestaan, siksikö, että olemme heistä niin äärimmäisen riippuvaisia. Pelkäämmekö myös jätetyksi tulemista? Ja voikin olla, että pelko ei ole ollut aina ihan turhaa. Olemme onnekkaita, jos partnerimme on myös läheisriippuvainen. On löytynyt ’se oikea’ kuin kaksi toisiinsa painautuvaa simpukan kuorta.

Toivon, että löydät itsesi tästä kuvauksestani ja kiinnostut kirjoittamaan omasta kokemuksestasi. Miten pärjäät ’kilttinä aikuisena tyttönä’, perheessä, avioliitossa, sinkkuna, vanhuksena, isovanhempana.

Itse olen vasta hiljattain paneutunut ylikiltteyten. Tulee mieleeni eräs kokemus nuoruudestani, se teki kovasti kipeää silloin.

Kävin koulua kaupungissa, kotini oli maalla. Asuin äitini siskon taloudessa. Minua vertailtiin usein vuotta vanhempaan serkkuuni, ja aina jäin häviölle. Mutta sitten, yhdessä asiassa päihitin hänet. Mummoni kertoi tädin sanoneen, että syön enemmän kuin hänen poikansa. Sittenkin olin jossakin häntä parempi…. räjähdin nauramaan vuosikymmeniä myöhemmin, itseasiassa aivan hiljattain. Tervehtymisen merkki.

Hei, tavataan tässä blogissa, toivon sitä todella.

t. Pirkko

Elämäni ihme. Hyppään vuosia eteenpäin….eräänä iltana kävellessäni tuttua katua pitkin, kuulin sisimmässäni selkeän äänen sanovan: ’Ei maailmassa mitään vikaa ole, minun asenteeni on väärä.’ Melkein hyppäsin ilmaan, voisiko se olla niin. En alkanut analysoimaan, onko maailmassa sittenkin jotain vikaa. Keskityin, miksi minun asenteeni on väärä.

Tätä saan harjoitella joka päivä, kiitos siitä. Eilen illalla ajoin autolla Lidl’n parkkihalliin, vastaani tuli auto, joka alkoi näyttää vilkkua, halusimme kääntyä toistemme edestä erisuuntiin parkkiruutuun. Jommankumman oli peruutettava. Peruutin. Vaikka en mielelläni, koska sehän tarkoitti alistumista toisen edessä. Kyllä se kirveli. Onko sinulle käynyt näin? Ehkä erilaisessa tilanteessa kuitenkin. Mutta ehkä tunne alistetuksi joutuminen on kirvellyt sinuakin. Miten sinä olet menetellyt? Jouduitko ehkä nielemään ja tukahduttamaan tunteesi?

Ajatukseni on edennyt tänä aamuna siihen pisteeseen, jos haluan kehittyä ihmisenä ja henkisesti, sellainen asenne kuin alistuminen ja että toiset alistuvat minua, minun on kertakaikkiaan sivuutettava. Kuitenkin tukahduttamatta sitä mitä tunnen kulloisellakin hetkellä. Olen opetellut ja opettelen edelleen tiedostamista, eli keskityn tuohon tunteeseen, oli se mitä tahansa.

Olen nyt vakuuttunut, jollakin tasolla, että minussa on tapahduttava parannus. Onko se sielun parannus tai mielen parannus!! Onko sillä väliä. Kaikkea hyvää…toivottavasti tavataan tällä sivustolla.

p.s. puhumalla/kirjoittamalla avoimesti sinulla ja minulla on mahdollisuus toipua ihmiskunnan (menneisyyden) haavoista. Olemme sidoksissa toisiimme ihmiskuntana ja menneisyyteemme, jokainen meistä, mutta yksilöinä voimme selviytyä. Vihaa ja riitaa on jo riittämiin asti.

Pirkko Solehmainen